Kristuksessa fosforoidut

Matt. 5: 1–12

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
      »Autuaita ovat hengessään köyhät,
      sillä heidän on taivasten valtakunta.
      Autuaita murheelliset:
      he saavat lohdutuksen.
      Autuaita kärsivälliset:
      he perivät maan.
      Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
      heidät ravitaan.
      Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
      heidät armahdetaan.
      Autuaita puhdassydämiset:
      he saavat nähdä Jumalan.
      Autuaita rauhantekijät:
      he saavat Jumalan lapsen nimen.
      Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
      heidän on taivasten valtakunta.
    Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.»

Marraskuu on kuu jona maakin vaipuu horteeseen ja uneen. Marraskuussa ollaan verhouduttu pimeyteen, tästä ollaan saatu ihan konkreettinen osoitus siinä, kuinka kellojen tunnilla taaksepäin siirtäminen on tuonut pimeän ajan kertaheitolla arjen rytmiin. Pimeys tulee huomattavasti nopeammin kuin mitä osasimme kaksi viikkoa sitten ymmärtääkään. Pyhäinpäivä sijoittuu kirkkovuodessa vuodenaikojen kierrossa näin ollen luonnolliselle paikalleen. Pimeä ja kylmä ympäristö herkistää meitä pysähtymään katoavaisuuden kysymyksiin.

Tänä viikonloppuna on aika viedä kynttilöitä haudoille, tai sytyttää kynttilä kotona rakkaan edesmenneen ihmisen kuvan läheisyyteen. Muistelemme heitä, joiden kanssa olemme saaneet viettää merkityksellisiä hetkiä ja kulkea monenlaisia polkuja. Minulla ei tänne seudulle ole haudattu sukulaisia, mutta lasten kanssa aion mennä iltapäivällä hautausmaalle ja laskea kynttilän sinne, missä on varattu paikka muualle haudatuille omaisille.

Valomeri saa minut hiljentymään. Se poistaa pimeyden marraskuisesta illasta. Jokainen yksittäinen loistava kynttilä on valo, joka loistaa yhden ihmisen muistolle. Jokainen yksittäinen kynttilä kertoo yhden ihmisen tarinan.

Jeesus puhuu vuorisaarnassa voimallisesti, ja ikään kuin arvoituksen kautta. Autuaita ovat hengessään köyhät, autuaita murheelliset. Autuaita ne, jotka vanhurskauden vuoksi vainotaan ja joista valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Voimme miettiä: Miksi Jeesus puhuu näin? Omassa lähipiirissämme voimme monet todistaa kärsimyksen olevan kaukana autuudesta. Sairauden, kivun ja köyhyyden kanssa taistelu ei ole palkitsevaa. Monesti elämän murheet saavat ihmisen tekemään epätoivoisiakin ratkaisuja ja vaipumaan masennukseen.

Vastaus tähän ihmettelyyn on samalla vastaus siihen, miksi kirkkokäsikirjassa juuri pyhäinpäiväksi on valittu Jeesuksen vuorisaarna ja autuaaksijulistukset. Jeesuksen puhe johdattelee meidät pohtimaan askeleen edemmäs. Sanoma on tämä: Kaikki ei ole tässä mitä näemme. On jotain salattua, joka paljastuu meille vasta aikojen lopulla.

2.Korinttolaiskirjeeseen Paavalin kirjoittaakin näin: ”Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään, vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.”

Tänään sytyttäessämme rakkaidemme muistoksi kynttilöitä voimme pysähtyä tarkastelemaan niitä kauniita asioita, joita edesmenneet elämällään meille opettivat. Sitä kautta saamme muistutuksen ja hoksautuksen siitä, millaisia lähimmäisiä itse olemme ja millainen on se liekki, jota itse loistamme toisten elämässä. Tämä teksti, joka julkaistiin Ikaalisten paikallislehdessä Uutisoivassa puhutteli minua. Siinä muuan Pirjo Järvinen muistelee kauniilla tavalla äitiään. Artikkelin voit lulkea tästä alta

Autuaaksijulistukset ovat rohkaisevia, sillä niissä kauniilla tavalla Jeesus ilmaisee, ja tunnustaa jokaisen ihmisen rikkinäisyyden ja keskeneräisyyden. Jeesus vakuuttaa meille tänäänkin: En minä tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä. Jeesus viihtyy meidänlaistemme seurassa, eikä vaadi meiltä muuta kuin antautumisen hänen tahdolleen. Pyhyys toteutuu arjessa, ja järvisen äiti sukkaa kutoessaan ja rukoillessaan villasukan saajan puolesta on täyttänyt omalla paikallaan tärkeää esirukoustehtävää, arkista pyhyyttä. Mitä muuta me voisimmekaan? 

300-luvulla kristittyjä kutsuttiin Kristuksen valaisemiksi. Valaista sana- fosforatus on myös puhutteleva. Kristityt ovat fosforoituja Kristuksessa. Kristuksen valo loistaa uskovan ihmisen sisimmästä ulospäin, aina enemmän kuin hän itse sitä ymmärtääkään.

Tässä maailmassa synti ja kärsimys vaivaavat meitä, ja joudumme monesti koviin koettelemuksiin ihmissuhteissamme. Lähimmäisyys ei ole aina iloista ja kevyttä, vaan tuo tullessaan vaivaa ja huolta. Moni täällä omaisiaan muistelevista olette hoitaneet vanhuksia heidän omaan kotiinsa tai käyneet katsomassa heikentynyttä läheistänne laitoksissa ja auttaneet heitä voimien ehtyessä. Vaivakin näyttää erilaiselta Jeesusken sanojen kautta. Autuaita ne, jotka toisia armahtavat, heidät armahdetaan. Autuaita ovat rauhantekijät, he saavat Jumalan lapsen nimen.

Ehtoollispöydän ääressä olemme Kristuksen seurassa. Saamme kokoontua yhteen ja nauttia Herran pyhän ehtoollisen syntiemme sovitukseksi. Tämä on esimakua Taivaan juhla-ateriasta. Ehtoollisella olemme Kristuksen kautta yhteydessä myös edesmenneisiin rakkaisiimme, he osallistuvat Karitsan hääaterialle alttarikaiteen toisella puolella. Kiitämme yhdessä siitä, että Kristus on sovittanut kuolemallaan, kärsimyksensä kautta syntimme ja avannut meille ylösnousemisellaan tien taivaaseen. Me saamme kulkea tuota taivastietä pitkin, Kristuksesta fosforoituna- loistaen hänen valoaan. Kristus on todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen (Joh.1:9)

Autuaaksi julistukset kertovat myös viestiä kestävyydestä. Uskon voimasta silloinkin kun ajan henki kutsuisi tekemään Jumalan Hengen vastaisesti. Kirkosta eroaminen on yksi tällainen asia, joka tuntuu monessa keskustelussa nousevan esille. Kirkossa pysyminen on kuitenkin asia, joka vaikuttaa juuri lopulliseen kohtaloomme. Toivon jokaisen muistavan tämän myös keskusteluissa ystävienne kanssa. Tämän suuren kirkkoveneen suojiin mahtuu monella tavoin ajattelevia kristittyjä. Tällä hetkellä kirkon sisäiset ristiriidat vaikuttavat tahmaavan ja ryvettävän niitä kauniita ja kestäviä arvoja joita kirkko monin tavoin toiminnallaan edistää. Älä sinä kuitenkaan lannistu! Muista, että sinä olet yksi elävä kivi kirkkorakennuksessa, ainutlaatuinen osanen tätä monimuotoista ja moniäänistä seuruetta. Muistuta tästä epäilevää ystävääsikin: kirkko tukee unohdettuja, vähäosaisia, luottaa rukoillen ja anoen Kristukseen, arvostaa Jumalan luomaa kaunista maailmaa, kastaa perheväen yhteyteen lapsia, pitää sanan valossa nuoret, aikuiset ja vanhukset.

Kirkko on yhteisö, jossa me saamme yhdessä ylistää Herraa ja kasvaa ihmisinä. Pelastus on uskon asia, mutta jos ei hoida uskoaan, ja etsi yhteyttä Herraan, voi harhautua yhä kauemmaksi Jumalasta ja on alttiina eksytykselle ja väärille opetuksille.

Autuutta on levätä pienoisevankeliumin lupauksessa:

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon että atoi ainoan poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.” Joh.3:16

Kuva Teljän kirkon omaisten kirkkoillasta 4.11.2017. Kynttilöitä syttyi alttarikaiteelle 271 kappaletta